Ei ole sinänsä yllättävää, kuinka alkukeväästä on hankalampaa tunnistaa helppojakin kasveja, koska harvemmat kasvit eivät vielä ole puhjenneet kukkaan tai lehdet työntyneet kunnolla esiin. Sen sain todeta tämän projektin ensimmäisenä päivänä.Tämä nyt ihan näin alkuun täytyi todeta tänne...

Aurinkoinen päivä houkutteli minut tänään lähtemään suorittamaan projektini ensimmäistä päivää. En halunnut olla liian ankara itselleni, joten päätin, etten ota paineita siitä, vaikka en tunnistaisikaan tai edes kuvaisi kaikkia näkemiäni (minulle) tuntemattomia lajeja. Kun pääsin kuljettua kaupungin betonihelvetin, olin pian pienessä puistometsässä. Pian autojen humu heikentyi ja äänielämys vaihtui mieluisampaan, raikkaaseen lintujen viserrykseen. 

Minun ei tarvinnut talsia pientä ylämäkeä pitkin kauaa, kunnes näin maata värittävät sini- ja valkovuokot. Vaikka minulla on varsinkin sinivuokoista jo ties kuinka monta kuvaa, ei näistä kevään kauniista kukista voi niitä koskaan olla liikaa. Ainakaan näin lähellä äitienpäivää. Vai? Kaivettuani kameran repusta ja avattuani sen huomasin, että jaahas, enpä ollut sitten akkua ladannut. No, eipä se mitään, näillä mennään. Ihan näin sivuhuomatuksena vain, että olin muutenkin varautunut tähän parin tunnin reissuun huonosti: vähän vettä, farkut jalassa, eikä mukana yhtäkään lajintunnistusopasta.

 

Kuva: Sini- ja valkovuokot yhteen kietoutuneina :D

 

Kuvattuani vuokkoja hetken aloin kaselemaan ympärillä olevia puita. No, kyllähän minä helposti tunnistan puut silloin, kun ne ovat täynnä lehtiä ja isoimmista puista muun muassa rungon värityksen perusteella. Entä, kun lehdet ovat vasta niin sanotusti hiirenkorvilla ja kyseessä on vielä pienikokoinen, ohutrunkoinen puu? Yllättävää tai ei, mutta ei se nyt niin helppoa ollutkaan. Joskus aikaisemmin saatoin kohauttaa olkapäitäni tällaisessa tilanteessa ja jatkaa matkaani kevein mielin, mutta nyt oli tilanne toinen. Kun olen jotain päättänyt, minun on pakko myös sitten tehdä asiat niin. Hetken käänneltyäni vielä ohutrunkoisen, ruskeaharmaa oksaisen puun pieniä lehtinypyköitä tunnistin lajin raidaksi. No, saa nauraa! Näin jälkeenpäin kyllä mietin, että olisihan minun täytynyt se tunnistaa nopeammin, mutta halusin olla aivan varma asiasta.

Matkan jatkuessa huomasin polun reunoillla paljon sudenmarjojen (kuva alla, ylin) ja käenkaalien eli ketunleipien lehtiä. Ne sentään tunnistin. Erityisesti sudenmarja on helppo tunnistaa sen neljästä melko isosta vastakkaisesta lehdestä (lisää tietoa LuontoPortin sivuilta). Uudenpana tuttavuutena havaitsin suuria "mättäitä" matalia lehtiä, jotka kuuluivat myöhemmin lajintunnistuskirjasta tarkistettuna pihatähtimölle eli vesiheinälle eli puutarhojen inhottavalle rikkaruoholle (kuva alla, alin). Mitä rikkaruohoisuuteen tulee, en osaa sanoa mitään, mutta ilmeisesti tuossa lehtomaisessa pikkumetsässä on hyvä typpipitoinen ja kostea maaperä, jossa sen on hyvä kasvaa (tieto peräisin Laineen Lassen Suomen luonto-oppaasta). Pihatähtimön kukat ovat terälehdiltään kapeita ja pieniä. Toisin sanoen ne eivät ainakaan puutarhassa ehkä hivo esteettistä silmää. Joka tapauksessa, olinpa nähnyt lajia tai en, niin en ainakaan aikaisemmin ollut itse kiinnittänyt sen kummemmin huomiota eli yksi minulle uusi laji tunnistettu!

Samalla, kun yritin pitää katseeni suunnattuna enimmäkseen alaspäin, en voinut olla kuuntelematta lintujen viserrystä ja yrittää tunnistaa niitä. Jostain syystä minulle on paljon vaikeampaa tunnistaa lintuja äänestä kuin ulkonäöstä, mutta korva tarkkana ja muistin perukoilta sain tunnistettua ainakin musta- ja punakylkirastaita, sepelkyyhkyn, peippoja. Ensimmäisen kerran tänä keväänä kuulin myös tiltaltin: til-tal-til-tal! Tästä tekstistäkin voi jo päätellä, että hakoteille olen taas joutumassa. Nyt, minä, pysy tarkkana. Nyt keskitytään erityisesti kasveihin, eikä muihin eliöihin (vaikka toki lintujen äänestä tunnistaminen kaipaisi pientä kertausta).

Kun pääsin lopulta suurempaan metsään, minun oli pakko taivaltaa metsälammelle, jääkauden perintönä syntyneelle Häränsilmälle.Tähyilin veden pinnan yläpuolelta, jos näkisin vedessä jotakin elämää. Totta tosiaa, siellä oli hyttysentoukkia uiskentelemassa. Hyttyskesää odotellessa! Matkan jatkuessa näin muun muassa kevätpiippoja, leskenlehtiä.

Näin yhteenvetona ensimmäisen päivän (noin kolmen tunnin reissusta) voin todeta, että kannattaa. Aikaa toki metsäreisussa meni kauemmin, kun syynäsin pää alhaalla kasveja ja yritin havaita eri lajeja. Toki ihan kaikkia en tällä reissulla tunnistanut, mutta toisaalta, ei hirveää kasvien kukoistusta näin toukokuun alussa olekaan. Seuraavaan kertaan!